Loppuvuodesta on treenien kanssa ollut vähän hiljaisempaa, pimeä vuodenaika väsyttää ihan sikana ja kun töissä on aamuvuoro, tuntuu siltä että saman tien pitäisi mennä nukkumaan vaikka oikeasti kello ei ole vielä mitään. Ja tietenkin sekin että mitään suurempia tavoitteita ei ole itselleen asettanut ihan lähiviikoille, latistaa tunnelmaa. Mutta säännöllisesti ollaan treenattu Tulpan ja Lakin kanssa, nehän on ilmoitettu rallytokoon Seinäjoelle tammikuulle, sekä aksaa Lyytin kanssa. Muru on saanut juoksujensa takia huilia, se onkin ollut niin hormoniensa vietävänä että en nähnyt tarpeelliseksi alkaa vääntää sen kanssa väkisin mitään. Joulun jälkeen aloiteltiin sitten treenailut ja vastedes Muru keskittyy tokoon, jos nyt edes yhden lajin saisi sille hyvälle mallille.

Lyyti on edistynyt agilityssa huimin loikkauksin. Viikkotreenien lisäksi olimme sen kanssa Tiia Vitikaisen valmennuksessa ja vaikka ongelmia radalla etenemisessä oli roppakaupalla, myös Tiia ihasteli Lyytin menoa ja meininkiä. Onhan sen kanssa treenaaminenkin mukavaa kun voi luottaa että koirasta ei potku lopu kesken vaikka ei heti onnistuttaisikaan. Valitettava tosiasia on kuitenkin että mulla ei itselläni ole mahdollisuuksia treenata sille varmoja kontakteja näillä kerran-viikossa-tapaamisilla ja se tulee rajoittamaan kisauraa selvästi. Pujottelu tulee kyllä kuntoon, se menee nyt jo myös radan osana jos koira keskittyy, mutta kontaktit ovat sen verran levällään että ne tarvitsisivat päivittäistä työtä varmuuden löytämiseksi. No, katsotaan mitä ehditään vielä tehdä ennenkuin Lyyti aloittaa juoksunsa.

Lakille on rallijuttujen lisäksi treenattu myös tokon luoksarin stoppeja ja nyt viimeinkin ne tuntuisivat olevan kunnossa. Myös häirintätreenejä on tehty kun siihen on sattunut mahdollisuus. Kaukot ovat saaneet varmuutta niin että mielentila pysyy paremmin hallinnassa ja vääriä vaihtoja ei tule mutta se tekniikka ei ole edelleenkään valmis. Kuitenkin nyt kun vire pysyy kurissa on mahdollista alkaa käyttää vaikkapa takapalkkaa, josko se ehkäisisi seisomisessa tapahtuvaa venyttämistä joka lienee suurin syy maahanmenon eteenpäin valumiseen. Tunnarikapulat odottelevat kaupassa sitä isompaa tilipussia. Ralliliikkeet ovat sentään kasassa niin että jos koepaikkoja vaan saadaan, RTK1 ja RTK2 pitäisi olla läpihuutojuttuja. Ainakin teoriassa :D Aloitamme myös rallitokon valmennusryhmässä tammikuussa. Kivaa!

Tulpan kanssa rallin avoimen luokan jutut ovat tuottaneet päänvaivaa. Paikalla seisominen - ohjaaja kiertää koiran - kyltti meinasi olla ylivaikeaa, mutta nyt ollaan päästy vaiheeseen että pääsen kiertämään kun avustaja pitää koiraa löysällä hihnalla. Avainsana oli etupalkka, eli nakki koiran edessä maassa. Vasemmalle kääntymisten vahvistaminen ja vihjesanaan reagoiminen on olleet kovan työn takana mutta alkavat jo sujua. Istahtamisten kanssa tehdään edelleen töitä - ja tullaan varmaan tekemään koko Tulpan loppuelämän, sen mielestä kun istuminen on aivan turha ja rasittava liike.

Lettu on hämmästyttävän hyvässä kunnossa ja se on ollut taas pidemmilläkin lenkeillä mukana. Se on myös uusiososiaalistunut, välillä jo pelottavan ärhäkkänä toisille koirille olevasta bitchistä on kuoriutunut jopa nuorten poikien kanssa leikkivä puuma. What? Kyllä, ja takuulla tähän ovat meitä auttaneet Lakin pojat Kake ja Pongo, joiden kanssa Lettu on pässyt lenkkeilemään ja näin siedättynyt muihinkin kuin perheen omiin koiriin. Joten iso kiitos Tiinalle ja Karolle lenkkiseurasta, monesta sellaisesta!

Koko vuosi 2014 on ollut hämmentävän muistiinpainuva. Lakin pennut, kahdesta eri pentueesta, ovat tehneet upeita tuloksia. Vuoden kruunasi 2,5-vuotiaan Utun nouseminen agilityn kolmosluokkaan luokkavoitolla Lempäälässä. Riikka ja koutsi Jutta ovat tehneet kertakaikkiaan upeaa työtä sen kanssa! Way to go tytöt! Ihan kyyneliin asti liikuttavaa on ollut myös Tiinan ja vahvatahtoisen, dominoivan Pongon läpimurto: lähes ongelmakoirasta onkin rakentunut tottelevainen ja motivoitunut hieno collie jolla on tänä vuonna tuloksia kolmesta eri lajista! On ollut upeaa seurata niin nuoren tytön kuin koirapojankin kasvua ja aikuistumista. Kivutta ei edistystä ole tullut mutta tulos on mahtava. Entäs sitten Kaisa, joka hyvänä ystävänä otti minulta pennun hoitoon ja vaikka aikeissa ei ollut toista koiraa ottaa, piti sen ja vieläpä puolivahingossa kouluttikin Iitan tokon alo-ykkösen ja avoimessakin melkein-ykkösen. Kaisan ykköskoira Ville ei tänä vuonna entisiä tuloksiaan parantanut mutta sen tekemistä on aina niin ihana katsoa: Ville on niin innoissaan että jos se ei olisi sininen, se olisi punainen. Ja siitä minä pidän, koirassa täytyy olla sitä kipinää. Pitkon ja Tiinan pelastuskoiraharrastus alkoi tuottaa hedelmää kun Pitko suoritti haun päiväkokeen perusosan hyväksytysti. Tottelevaisuuttakin nähtiin kokeessa josta pistemenetykset eivät yhtään himmentäneet parin hohdokasta yhteistyötä. 

Ja kaikki muut kasvatit: vaikka paperilla tuloksia ei tulisikaan olen aina niin onnellinen kun kuulen miten koirista on perheilleen iloa - tai toisinpäin. Kasvattien omistajista on tullut minulle ystäviä, toivottavasti elinikäisiä. Ongelmiltakaan ei olla vältytty ja olen toisinaan tuntenut itseni kovin riittämättömäksi kun en olekaan osannut ratkaista kaikkia vastaantulleita pulmia. Mutta olisihan aika kohtuutonta jos elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista, tai jos minä olisin täydellinen?

Sokerina pohhjalla sitten omat koirat. Tulppis, jonka ei edes pitänyt jäädä henkiin. Niin se vain on osoittanut olevansa täysin koulutus- ja yhteiskuntakelpoinen, terve ja tervepäinen koira. Ongelmansa on tietenkin silläkin mutta sen omien rajojen mukaan mennään. Laki, vanha sotaratsu. Luottokaveri jonka kanssa voi kokeilla mitä vain. Muru, intoa ja miellyttämisenhalua täynnään koko koira. Lettu, rakas sylikoira ja saunamajuri suoraan alenevassa polvessa.

Vuodenvaihteessa taivas oli pilvessä niin ettei tähtiä näkynyt, mutta tiedän niiden olevan siellä. Antti. Antti ainakin, se halusi eläessäänkin olla joka paikassa. Mutta kyllä siellä ovat myös Hessu - koira isolla Koolla, Lili - koira joka luuli olevansa ihminen, sekä pieni Tipsu.