Murun kanssa tällä kertaa. rata oli hyvin juostava ja tehtiinkin se kisamaisesti. Laitettiin Murulle sellaiset rimat 50 senttiin joihin ei tule kauhean vaikeaa ohjauskuviota, ja ne hankalammat kohdat sai olla 35. 

Pätkiä meni kyllä tosi hyvin mutta sitten taas tuli töksähdyksiä ja totaalistoppeja. Nyt alkaa löytyä syitäkin, useita, ja missäs muualla ne on kuin ohjaajassa...:

1. Epätarkka ohjaus ja koiran tuominen hypyille yllättäen. Ei kai se paikaltaan hyppää, eikä se hyppää myöskään silloin kun ei ole varma pitikö hypätä vai ei.

2. Muru tuijottelee mun käsiä eikä esteitä. Käsistä se tietenkin odottaa saavansa ohjauksen lisäksi nameja. Vaikka en palkkaa sitä kädestä enkä pidä nameja käsissä, x-määrän esteitä mentyään se alkaa katsoa josko jo pistäisin kädet taskuun ja nakkaisin sen namin tai lelun. Ja tuo Murun x-määrä esteitä ei todellakaan ole vielä 20 estettä vaan ehkä 5 tai 6!

3. Pettymys. Joo, mulle on piintynyt tapa että kun epäonnistutaan, alan kiukutella ja syytellä, sekä itseäni että koiraa. Tämä ei ole ollenkaan omiaan parantamaan suhdettamme ja sitä yhdessä-kivaa-tekemisen meininkiä. Eli vaikka kuinka potuttaa, oma toiminta tai koiran osaamattomuus (joka luonnollisesti on omaa syytä, tottakai), niin sitä ei pidä näyttää koiralle vaan mielummin nakata sille vaikka se pallo. Vaikka se virhe olisi jo ehtinyt tapahtua.

Noita nyt sitten itsetutkiskelen ja lupaan aloittaa uuden elämän. Puhumattakaan siitä että mun tulee opetella vapauttamaan koira kontaktilta, tekemään ne sylkkärit sammakkoasennossa ja vielä paljon paremmin rytmittää omaa liikkumista... entäs sitten ne totaalipysähdyksen aikaansaavat pakkovalssit, lyhyillä käsillä väkerretyt saksalaiset, juokseminen liian kaukana edellä...

Kuka väittää että agility on helppoa?